Kurkijoki 2015

KOTISEUTURETKI ELISENVAARAAN KEVÄÄLLÄ  2015

Valkeat sinivuokot evakkoon

Helatorstaina matkasimme Miikkulaisten kotikonnuille Elisenvaaraan. Pikkulinjurin ikkunasta ihastelimme sinisiä tienvierustoja. Kevät oli viivytellyt niin, että sinivuokot olivat vielä parhaassa kukassaan.

Perjantaiaamuna lähdimme iloisin mielin taivaltamaan kohti sukumme kotipaikkoja. Kohta seurueemme pysäytti metsikön laidassa loikoileva käärme. Heti huomasimme, että se ei suinkaan ollut kyy, vaan eksoottisemman näköinen otus. Niskassa helotti kirkkaan keltainen täplä. ”Se on rantakäärme”, hihkaisi kymmenkesäinen poika vieressäni. Seurueemme nuorimmaiset, Pyry ja Otso, osoittautuivat oiviksi luonnontuntijoiksi.

Metsän poikki rämmittyämme pääsimme heinäpellonkalliolle. Siinä aukeaa vanha peltomaisema ja mieli asettautuu aloilleen. Kohta olimme jo vanhan perunakuopan laidalla. Maija Simola muisteli, kuinka oli viettänyt joulupäivän 1939 juuri siinä kuopassa. Räsymattoja oli levitelty perunoiden peitteeksi ja öljylampun valossa kuunneltu pommitusten ääniä.  Asteltiin siitä sitten Maijan ja Ailin kotitalon kivijalalle ja taisi tulla siskosten kesken pientä kinaa. Että oliko tämä varmasti se meidän paikka. Mutta niin vain tutut ukonhatut kasvoivat siinä entisen tuvan edustalla. Juuri niitä sitkeitä kukkia, joita jo moni oli hakenut täältä oman pihansa multiin. Minä intomielinen puutarhuri kaivoin monta taimea mukaani.

Osa joukostamme jäi Mutamäelle ja me muut lähdimme taivaltamaan kohti Antti Miikkulaisen kotipaikkaa. Tällä kertaa joukossamme ei ollut enää ketään siellä syntynyttä, mutta varmoin askelin suunnistimme Eskon johdolla kohti isoa ojaa. Sen yli päästyämme jouduimme hieromaan silmiä. Kaukaa pellon laidassa näkyi kummia uria. Lähemmäs päästyämme selvisi, että märän pellon poikki oli rakennettu kunnon kumipyörätie. Metsän laidasta oli kaadettu puuvanhuksia ja uutukainen tie jatkui kohti isiemme asuinsijoja.

Telaketjukoneet olivat myllänneet kotipellon laidasta laitaan. Kaivinkone oli nostellut kivijalan lohkareita tienreunaan ja olihan se rouhaissut pienoisen kolon perinteiseen tukikohtaammekin, navetan kivijalkaan. Ei muuta kuin heti tarkastamaan, vieläkö muistolaatta on paikallaan? Siinä se oli, kiinnitettynä isoon kiveen. Sitä ei ollut puskutraktori vielä löytänyt.

Kahvit juotuamme päätimme yksissä tuumin Eijan kanssa pelastaa, mitä pelastettavissa on. Ottaisimme mukaamme kaikki kukat, mitä vain paikalta löytyy. Kullerot puskivat ylös mullasta, niitä siis ensin kuopimaan. Sitten suunnistin kauemmas ryteikköiseen mäkeen. Näsiä oli kukkinut siellä kaksi vuotta aiemmin, jospa siitäkin saisi poikasen. Mutta ei näkynyt näsiää missään. Kompuroin alemmas hankalassa maastossa, yli maatuvien puunrunkojen. Siellä kukki runkojen lomassa sinivuokkoja ja niiden vieressä ihmeellinen näky: vitivalkoisia sinivuokkoja. Pikkulapio ja monta pientä muovipussia äkkiä esiin. Pakkasin harvinaislaatuiset vuokot hellästi mukaani. Nämä kukat lähtevät nyt evakkoon!

Hotelli Mihailiin päästyämme jaoin muillekin kasviaarteita vaalittavaksi. Iltaohjelmaksi matkanjohtajamme Jorma Luoma oli kehitellyt suorastaan nerokkaan tietovisan. Sen kysymykset pohjautuivat Kurkijokelainen-lehden sisältöön ja vastaus oli aina jokin lukuarvo. Lähimmäs oikeaa lukua osunut joukkue sai pisteen. Arvauksillakin saattoi siis pärjätä, ja Kurkijokitietämys karttui kisaillessa aivan huikeasti. Yllätysvoittajiksi nousivat ensi kertaa Kurkijoelle matkanneet Tuula ja Sanna.

Paluumatkalla poikkesimme kiertoajelulla Käkisalmessa. Kaupungin siisteys, virkeys ja vehreät puistot ihastuttivat. Heräsi kiinnostus tutustua Käkisalmeen toisen kerran paremmalla ajalla. Tämä aatos jäi kutkuttamaan mieliämme, kun seuraava kotiseutumatka siintää jo suunnitelmissa. Olihan se näsiäkin lopulta löytynyt ja siitä taivuteltu oksia maahan juurtumaan.

Silja Huuhtanen