Kurkijoki 2013

Kirjoittanut: Eija Heinonen

Miikkulaisten kotiseutumatka kevät  2013

Pimenevinä syysiltoina on mukava muistella mennyttä kesää ja sen hauskoja tapahtumia. Helatorstain kohdalle osui yksi minun kesäni kohokohdista,  nimittäin Miikkulaisten kotiseutumatka Kurkijoelle. Mukaan lähti 17 matkustajaa, joukossa ensikertalaisia, konkareita ja kaikkea siltä väliltä. Onneksi kirjoittelin reissun aikana matkapäiväkirjaa, jota lueskelemalla voin nyt palata ajassa taaksepäin ja tehdä näin matkani uudestaan. Seuraavassa otteita matkapäiväkirjastani:

Helatorstai 9.5.

Herätyskelloni soi aamulla viideltä ja nousin reippaasti ylös sängystä. Matkakuume vaivasi yöllä niin, etten ollut paljon nukkunut, mutta siltikään ei väsyttänyt. Kurkijoki kutsui! Kuljettajamme Hannu Putus oli lähtenyt tien päälle jo neljältä keräämään kokoon matkaseuruettamme ja saapui klo 6.30 Helsingin Rautatientorille, josta minä ja seitsemän muuta pääsimme kyytiin.

Sateinen Helsinki jäi taakse ja bussi suuntasi Luumäelle, Taavettiin. Siellä porukkaan liittyi matkanjohtajamme Jorma ja siellä tapasimme myös Päivikki ja Esko Miikkulaisen, jotka tarjosivat aamukahvit matkaanlähtijöiden ravitsemiseksi. Kahvittelun lomassa Esko kertoili muistojaan vanhoista ajoista ja toivotti meille iloista matkaa. Saimme vielä Taunolta yllätyslahjan, ”Muistoja Elisenvaarasta” -kirjasen, jonka hän oli koonnut vanhoista kuvista ja kertomuksista. Näillä eväillä matkamme jatkui kohti Nuijamaan raja-asemaa.

Bussimatkan ratoksi aloitin Elvin opastuksella jälleen neulakintaan teon, ja se oli vaikeata! Edellisellä Kurkijoen matkalla kaksi vuotta sitten olin jo aloittanut harjoittelun, mutta kesken jäi se kinnas. Toisaalta, siitä tuli hyvä kännykkäpussi! Elvi oli kyllä pitkämielinen opettaja, jaksoi aina uudelleen näyttää mallia ja purkaa virheitäni.

Tulimme perille Kurkijoelle Mihailin hotelliin illalla kuuden maissa. Hotellin pihalle pääsy isolla bussilla vaati kuljettaja Putukselta melkoisen taidonnäytteen. Hän peruutteli autonsa kapeita, talven pehmittämiä teitä pitkin pihalle, jonne se juuri ja juuri mahtui. Putus saikin tästä suorituksestaan ansaitut aplodit! Myöhemmin kokoonnuimme ruokailutilaan illanviettoon. Kuulimme monia hauskoja tarinoita, tosia tai ainakin melkein tosia, ja lauleskelimme ”Miikkulaisten kotiseutumatka”-laulua. Mutta koska seuraava päivä olisi se tärkeä kotipaikkaretken päivä, oli jokaisen parasta hiippailla ajoissa koloihinsa yöpuulle voimia keräämään.

Perjantai 10.5.

Aamu valkeni sateisena ja sumuisena. Retkikuntamme oli kuitenkin reippain mielin aamupalalla sovitusti kahdeksalta. Puurot, leivät, letut ynnä muut nautittuamme lähdimme bussikyydillä kohti Elisenvaaraa. Ihan kaikki eivät tulleet bussiin, sillä Elvi, Jouko ja Kimmo lähtivät matkaan hotellin isännän Mihailin hankkimalla maastoautolla. Heidän oli tarkoitus päästä autolla lähelle kotipaikkaa, jotta kävelymatka olisi mahdollisimman lyhyt. Joten porukkamme jakautui kahteen eri leiriin ja tämä tarina jatkuu nyt bussiporukan vinkkelistä.

Lähdimme köröttelemään Kurkijoki-Elisenvaara-tietä kohdalle, josta alkaisi kävelyosuus. Purimme tavarat autosta tielle ja lähdimme taipaleelle. Suuntasimme läpi ryteiköiden kohti ”Heinäpellon kalliota”, jossa levähdimme ja otimme ryhmäkuvia seurueestamme. Sieltä taivalsimme ”Toisiin paikalle”eli Mutamäkeen. Jorma tarjosi meille siellä juomaa, jossa hänen mukaansa ”ei ollut sitä, mitä etiketissä luki”. Toisiilaiset jäivät pystyttämään leiriään ja me muut jatkoimme matkaamme tarjoilusta virkistyneinä.

Tarpoessamme eteenpäin läpi erilaisten paikkojen, joista jokaiselle Elvi varmaan osaisi kertoa oikean nimen, saavuimme Aronojalle. Sen ylitimme turvallisesti siltarummun kohdalta, joten kaikkien varpaat säilyivät kuivina. Yht´äkkiä näimme kauempana edessämme Elvin punaisen puvun ja Kimmon hahmon. Suunnistimme heidän luokseen ja heilläpä oli meille tuoreita uutisia Karjalan korvesta: maastoauto oli juuttunut kiinni ojaan noin puolen kilometrin päähän ja kuljettaja oli tilannut paikalle hinausvoimia. Eipä aikaakaan, kun maastoauto kurvasikin jo paikalle mukanaan Jouko, joka oli jäänyt tapahtumapaikalle kuskin kanssa. Ja taas jatkui matka, maastoauto edellä ja marssiporukka perässä.

Auto pääsi hyvin eteenpäin aina siihen asti, mistä alkaa ”Vanhalle paikalle” johtava tienpohja. Tie, jota reunustavat Unton aikanaan kaivamat ojat, oli kyllä muuten luja ja käyttökelpoinen, mutta sen yli oli kaatunut niin vahvoja puita, että autolla siitä ei päässyt läpi. Eipä auttanut muu, kuin purkaa autosta lasti ja matkustajat ja jatkaa matkaa jalkaisin.

Ja kuinka ollakaan, tästäkin koettelemuksesta selvittiin! Jos oli tien ylle taipunut puunlatva, joku nosti sitä ylöspäin ja muut kömpivät ali. Jos taas runko makasi maassa, mentiin yli mitä erilaisimmilla tekniikoilla. Loppujen lopuksi 400 m:n esteet voitettiin ja päästiin pellon laitaan. Toisella laidalla siintelikin jo kotipaikan navetan kivijalka! Pellon ylittäminen oli nuoremmalle polvelle pikku juttu, mutta vanhemmalle väelle hatunnoston arvoinen suoritus. Elvi ylitti pellon kahden pysähdyksen taktiikalla ja tuntui kuin hänen askeleensa vain tihenisivät, mitä lähemmäksi kotinavetan kivijalka tuli! Vai mahtoiko menoa jouduttaa Taunon kahvinkeittopuuhista vastaan leijailevat tuoksut...

Maastoautoseikkailu

Elvi, Jouko ja Kimmo nousivat Mihailin hotellin pihalta maastoautoon tarkoituksenaan päästä sen kyydissä mahdollisimman lähelle kotipaikkaa. Elvi asettui kuskin viereen etuistuimelle tiennäyttäjän paikalle, Jouko ja Kimmo takapenkille. Ja niin lähti Chevrolet Niva Extreme-mekkinen auto matkaan.

Seurue ajeli Kurkijoki-Elisenvaara –tietä, jolta kääntyivät Sikiön tielle. Tie muuttui vajaan kilometrin jälkeen pelloksi, ja hetken kuluttua tuli vastaan oja. Matkustajat nousivat ulos ajoneuvosta ja kuljettaja yritti ajaa viistosti vauhdilla ojan yli.

Mutta auto jäi ojaan kiinni, yksi pyörä ilmassa. Jouko ja Kimmo palasivat takaisin auton kyytiin painoksi, mutta sekään ei auttanut. Silloin kuljettaja soitti apuvoimia hinaamaan auton ylös ojasta.

Elvi ja Kimmo lähtivät edeltä kävelemään noin puolen kilometrin matkan pellon laitaan, jotta toisesta suunnasta jalkapatikassa saapuva porukka huomaisi heidät eikä turhaan huolestuisi, kun maastoautoporukkaa ei näkyisi missään.  Jouko sen sijaan jäi odottamaan kuljettajan kanssa hinausapua ja kuunteli samalla lintujen konserttia: taivaanvuohen mäkätystä ja käen kukuntaa. Pian kuului toisenlaistakin ääntä, sillä läheiseltä työmaalta saapui apuun jykevä maansiirtotraktori. Sen pyörät olivat miehen korkuiset ja se nyppäsi helposti maastoauton ylös ojasta. Jouko nousi takaisin auton kyytiin ja niin matka jatkui kohti Aronojaa, jossa muu seurue jo odottelikin kadonneita lampaitaan.

Kun kaikki olivat päässeet perille, oli aika avata melkein aitoa shampanjaa sisältävät pullot. Lasien kilistelylle löytyikin monenlaisia aiheita, joista ensimmäinen oli kotipaikalle pääsyn kunniaksi. Sitten seurasivat skoolaukset ensimmäistä kertaa mukana oleville, joka kerta mukana olleille ja täällä syntyneille. Ja lopuksi vielä, jotta ketään ei unohdettaisi: Täällä oleville, poissa oleville ja vastakin talohon tuleville!

Kahvipöytä katettiin tällä kertaa navetan kivijalan eteen, pellon puolelle. Vettä alkoi ropsia, mutta kahvittelua se ei pahemmin haitannut. Piiraat piilotettiin sateenvarjon alle suojaan eikä puinen Suomenlippu sadetta pelästynyt! Tauno keitteli makoisat kahvit, joiden kanssa nautiskelimme aitoja , kurkijokelaiseen tyyliin leivottuja piiraita. Leipureina olivat olleet Elvi ja Hilkka-äitini.

Sadekuuro meni ohi. Kuuntelimme kotipaikkaan ja sukulaisiin liityviä tarinoita ja mutustelimme kaikessa rauhassa eväitämme. Mutta mitä kummaa: pellon toiselta laidalta, metsän reunasta alkoi kuulua outoa rytinää. Selitys saatiin pian, sillä Toisiin porukka se sieltä tarpoi reippain askelin meitä kohti! Ja niin saimme vielä yhden aiheen kilistellä laseja: Tervetuloa, naapurit!

Haasteltiin siinä hyvä tovi, kunnes todettiin, että oli aika kerätä leiri kasaan ja aloittaa paluutaival. Saattelimme ensin ”autokomppanian” ajoneuvoonsa ja jatkoimme sitten Kyyhkyahon kautta Mutamäkeen. Siellä meitä odotti erikoinen tarina. Toisiilaisten leiri oli ollut hetken vartioimatta, kun retkeläiset tutkivat ympäristöä. Kun he palasivat takaisin, eväät olivat pitkin poikin ja kaksi koiraa luikki pakoon. Meidän tullessamme paikalle toinen koirista tarkkaili kulkuamme matkan päästä, mutta ei uskaltautunut lähelle. Kun Toisiilaiset siivosivat leirinsä, he jättivät yhden piiraan kalliolle koiraa varten.

Sinne jäi piiras ja koira ja meidän matkamme jatkui läpi keväisen luonnon,  käkien silloin tällöin säestäessä kulkuamme. Ajoituksemme oli täydellinen, sillä bussi saapui kohtaamispaikalle samaan aikaan kuin mekin. Pakkauduimme sisään bussiin ja suuntasimme kohti Elisenvaaran asemaa. Toisiin Jussi kertoili tarinoita esim. Elisenvaaran pommituksesta. Hiljaiseksi vetivät kuuntelijan sellaiset tarinat, aikalaisen kertomana varsinkin.

Hotellilla nautitun illallisen jälkeen lähdimme käymään läheisellä Linnavuorella. Se on komea kallio kylän keskustassa ja sieltä on hulppeat näkymät yli Kurkijoen maisemien. Ihailtuamme ja valokuvattuamme näkymiä palasimme takaisin hotelliin, sillä alkoi olla jälleen illanvieton aika. Monenkirjavat tarinat kuultuamme vetäydyimme pikku hiljaa huoneisiimme yöpuulle monta kokemusta rikkaampina!

Lauantai 11.5.

Tänään oli vuorossa vierailu Kurkijoki-museoon, jossa iloinen ja sympaattinen Marina kertoi meille Kurkijoen historiasta ja nykypäivästä. Näimme vanhojen esineiden lisäksi alueen omien taiteilijoiden ja käsityöläisten taidonnäytteitä, joita saimme myös ostaa matkamuistoiksi.

 Ja sitten olikin edessä ajomatka Sortavalaan. Kuljettajamme oli luvannut keittää meille kahvit tällä siirtymätaipaleella, kunhan hyvä taukopaikka löytyisi. Sopivia, liikenteellisesti turvallisia pysähdyspaikkoja ei näiltä teiltä liiemmälti löydy. Vihdoin kohdalle osui sopiva tienpää. Bussi mahtui siihen mukavasti ja tien laidassa oli jopa jykevä pöytä eväitämme varten, nimittäin komea tukkikasa. Se jaksoi kannatella sekä piiraat että ruokailijat!

Saavuimme Sortavalaan hyvissä ajoin iltapäivällä. Tutustuimme kaupunkiin sekä omin päin, että opastetulla kiertoajelulla. Majoituimme hotelli Kauniiseen, jossa söimme illallisen. Minun ja Elvin huone oli tilava ja sieltä oli hieno näköala Laatokalle, joten päätimme kutsua seurueemme illallisen jälkeen meille jatkoille. Kuulimme jälleen monia hauskoja tarinoita, uudempia sekä vanhempia. Toisiin Jussi kertoili esim. työpaikoista, joita Kurkijoella oli silloin ennen. Yksi vilkasta keskustelua herättänyt firma oli nimeltään ”Karjalan Muna Oy”. Jussin tositarinoiden lisäksi muiden keskustelijoiden mielikuvitus tuotti toinen toistaan värikkäämpiä ja mehukkaampia variaatioita tämän yhtiön mahdollisista toimenkuvista. Näissä iloisissa merkeissä ilta vierähtikin yön puolelle ja tuli jälleen nukkumaanmenon aika.

Sunnuntai 12.5., Äitienpäivä

Matkamme viimeinen aamu valkeni tyynenä ja sumuisena. Aamupalan jälkeen alkoi ajomatka kohti Wärtsilän raja-asemaa, jossa rajanylitys sujui melko jouhevasti. Suomen puolelle päästyämme poikkesimme Tohmajärvellä huoltoasemalle kahvitauolle. Eerolla oli mielessään yllätys, jonka hän nyt toteutti: hän tarjosi äitienpäiväkahvit minulle ja Elvi-Varamummolleen. Kylläpä maistui!

Paluumatkalla osa porukasta alkoi jo uupua, mutta Elvi oli tehokas edelleen! Menomatkalla hän opetti minulle neulakinnastekniikkaa ja nyt oli oppilasvuorossa Silja. Ja hän olikin hyvä oppilas! Heti näki, että homma ”pysyi lapasessa”.

Ja niin oli hauska, iloinen ja jännittävä Kurkijoen matka takana. Onpahan taas, mitä talvella muistella!