MAATALOUS - LAHJOITUSMAAT JA HOVIT

Kurkijoen lahjoitusmaat ja hovit

Hovi-nimitys ja sen sisällöllinen merkitys periytyvät lahjoitusmaa-ajalta. Hovit olivat nimenomaan ”lahjoitusmaahoveja”. Niiden alueella maata viljelleitä talonpoikia kutsutaan ”lahjoitusmaatalonpojiksi”. ”Lahjoitusmaa-ajalla” tarkoitetaan Suomen historian ajanjaksoja, jolloin oli käytössä ”lahjoitusmaajärjestelmä”.  Lahjoitusmaita oli nimenomaan ”Vanhassa Suomessa”.  Hovien tarinaa on vaikea hahmottaa, ellei tiedä, mitä näiden termien taakse kätkeytyy.

Lukijoiden esivanhemmat ovat valtaosaltaan olleet lahjoitusmaatalonpoikia. Tai - elleivät ole olleet viljelijöitä - ovat joka tapauksessa asuneet lahjoitusmaa-alueella. Tässä artikkelissa pyritään avaamaan lahjoitusmaa-käsitteen sisältöä.

Lahjoitusmaajärjestelmä  

Lahjoitusmaajärjestelmä tarkoittaa sitä, että hallitsijat lahjoittivat ansioituneille alamaisilleen palkkioksi maa-alueita (donaatioita). Lahjoituksen saajat (donataarit) olivat aatelisia, sotapäälliköitä tai korkeita virkamiehiä. Lahjoitettujen alueiden koko vaihteli. Pienimmillään lahjoitus saattoi käsittää muutamia tiloja, joiden maksamat verot donataari sai pitää itsellään. Suurimmillaan lahjoitus käsitti kokonaisen pitäjän tai useita pitäjiä.

Lahjoituksen lähtöajatus oli donataarin oikeus periä kruununverot itselleen lahjoitetun alueen talonpojilta. Veroja maksettiin sekä rahana että luonnontuotteina (viljana). Kolmas veron muoto oli ”hoviherran” omassa viljelyksessä olevalla hovitilalla tehdyt päivätyöt (Karjalassa ”ropotti”). Alustalaisilla oli myös kuljetus- ja rahdinajovelvoitteita. Nimenomaan päivätyöt ja niiden kohtuullisuus nousivat ”Vanhan Suomen” lahjoitusmailla suurimmaksi sorron muodoksi ja kiistakapulaksi. Vaikka kruunu jossain määrin kantoikin huolta lahjoitusmaiden verorasituksesta ja talonpoikien oloista, verotuksen koettiin usein koventuneen kohtuuttomasti ja olojen lahjoitusmailla kurjistuneen lähtötilanteesta.

Lahjoitusmaa-aika

Ensimmäinen lahjoitusmaa-aika Suomessa oli 1600-luvulla, jolloin Viipurin ja Käkisalmen läänit kuuluivat ”voittomaana” Ruotsi-Suomeen. Ruotsin kruunu myönsi koko Suomen alueella lahjoituksia (läänityksiä) korkeille virkamiehille tai sodissa ansioituneille aatelisille. Läänitys tarkoitti oikeutta periä alueen kruununverot itselleen. Esimerkiksi Kurkijoki oli läänitettynä kreivi Tuure Oxenstiernalle vv. 1651–1682 (Kurkijoen kreivikunta). Rahapulassaan kruunu perui läänitykset 1600-luvun lopulla. Sitten Pietari Suuri aloitti Suuri Pohjan sodan ja Karjala siirtyi Venäjän vallan alle 1700-luvun alussa. Kurkijoella ja Hiitolassa hovien tarina alkaa jo Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla.  

Toinen lahjoitusmaa-aika alkoi, kun Karjala liitettiin Venäjään Uudenkaupungin rauhassa v. 1721. Usein lahjoitusmaa-ajalla tarkoitetaan pelkästään tätä Venäjän vallan alusta alkanutta kautta, joka päättyi lahjoitusmaajärjestelmän purkautumiseen vasta 1800-luvun lopulla.                     

Mikä on ”Vanha Suomi”?

Venäjän vallan aikana lahjoitusmaita oli vain ”Vanhassa Suomessa”. Termin merkitystä on vaikea keksiä ja ymmärtää, ellei ajattele asiaa venäläisestä näkökulmasta: ”Vanha Suomi” tuli 1800-luvulla nimitykseksi niille alueille, jotka olivat kuuluneet Venäjälle jo ”vanhastaan”, siis ennen kuin koko Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809.

Venäjä oli Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 saanut Viipurin ja Käkisalmen läänit (siis mm. Kurkijoen ja Hiitolan). Turun rauhassa v. 1743 raja siirtyi lännemmäksi Kymijokeen. Suomen sodassa 1808–09 Venäjä sitten valloitti koko ”Kymijoen takaisen” Suomen. Nyt saatu osa Suomea oli venäläisittäin katsoen ”Uusi Suomi”. Tästä ”Uudesta Suomesta” tuli v. 1809 Suomen autonominen suuriruhtinaskunta, johon ”Vanha Suomi” ei heti kuulunut. ”Vanha Suomi” liitettiin muun Suomen yhteyteen vuonna 1812.   

Mikä oli hovi?

Lahjoitusmaa-alueen keskuksena, ”komentopaikkana”, toimi lahjoitusmaan omistajan perustama hovileiri, hovi. Hovista käsin lahjoitusmaata hallinnoitiin, kerättiin verot ja valvottiin alustalaisten tekemiä päivätöitä. Itse aateliset donataarit, hovien omistajat, asuivat tuskin koskaan hovissa. Hovitilalla asioita hoisivat omistajan asettamat tilanhoitajat (inspehtorit, voudit, amptmannit, hopmannit…). He olivat harvoin venäläisiä.  

Käytettiin nimitystä hovileiri (käännös esim. saksasta ”hoflager”). Hovin ympärille muodostui hovin omassa viljelyksessä oleva hovitila. Sitä laajennettiin liittämällä ympäröiviä talonpoikien maatiloja hovitilaan (toisinaan katalin keinoin). Hovitilan maanviljelys- ja karjanhoitotyöt teetettiin lahjoitusmaa-alueen talonpojilla, joille oli määrätty tietty vuotuinen määrä päivätöitä hovitilalla. Karjalassa käytiin hovitilalla ”ropotissa”. Ropotti vastaa muun Suomen torppareiden ”taksvärkkiä.

Venäjällä oli maaorjuus  

”Äiti-Venäjällä” lahjoitusmaiden talonpojista oli tullut maaorjia, joita kutsuttiin ”sieluiksi”. Donataarit omistivat maan ja niillä asuvat ihmiset sieluineen päivineen.  Donataareilla oli rajaton verotusoikeus. ”Turpeeseen sidotulla” talonpojalla ei ollut henkilökohtaista vapautta: muutto-oikeutta ei ollut. Donataarilla oli tuomitsemis- ja rankaisuoikeus alueellaan. ”Sielulla” oli hinta, hänet saattoi pantata pankkilainan vakuudeksi, hän saattoi olla panoksena korttipöydässä.

Entä Karjalassa?

Ruotsi menetti Viipurin ja Käkisalmen läänit Venäjälle Uudenkaupungin rauhassa 1721. Venäjän hallitsijat alkoivat myöntää lahjoituksia ”voittomaalla”. Venäjällä vallinnut järjestelmä ei - Luojan kiitos - tullut käyttöön äärimmäisessä muodossaan. Lahjoitusmailla asuneet talonpojat eivät joutuneet venäläisen maaorjan asemaan. He säilyttivät henkilökohtaisen vapautensa (esim. muutto-oikeuden ja oikeuden haastaa donataari käräjille).

Koko Viipurin ja Käkisalmen läänin alue ei ollut lahjoitusmaa-aluetta. Alueella oli myös ”kruununtalonpoikia”, jotka maksoivat veronsa Venäjän kruunulle. Kurkijoki ja Hiitola olivat lahjoitettuna koko lahjoitusmaakauden ajan, 1700-luvun alusta 1800-luvun loppupuolelle asti.   

Rauhanteossa oli virallisesti myönnetty Ruotsilta saadulle alueelle vain uskonnonvapausoikeus (luterilaisille). Ruotsalainen oikeuskäytäntö jäi kuitenkin siellä vallitsemaan (Pietari Suuri piti sitä hyvänä). Tämä asiantila suojeli esivanhempiamme lahjoitusmaajärjestelmän pahimmilta venäläisiltä piirteiltä. Tämä piti yllä talonpoikien uskoa ja väitettä siitä, että he edelleen omistivat itse maansa, vaikka donataarit heitä verottivat ja päivätöitä teettivät. Venäläiset donataarit taas eivät voineet ymmärtää, ettei heillä ollut voittomaalla olevilla lahjoitusmailla samanlaisia oikeuksia kuin muualla Venäjällä. Erityisesti päivätöiden määrää haluttiin lisätä. Oikeutta käytiin, kahinoitiin ja kapinoitiin. Vähitellen, 1700-luvun kuluessa ja 1800-luvulle tultaessa, donataarien oikeudet olivat lisääntyneet lahjoitusmaatalonpoikien aseman kustannuksella.    

Keisarin ukaasi v. 1826

Pääsy takaisin muun Suomen yhteyteen v. 1812 oli varmasti onneksi ”Vanhalle Suomelle”.  Nyt olisi luullut myös lahjoitusmaatalonpoikien tilanteen helpottuvan. Mutta kävikin toisin:  

Aleksanteri I oli tuskastunut jatkuvaan epäselvyyteen ja oikeudenkäynteihin ”Vanhan Suomen” lahjoitusmaatalonpoikien asemasta. Aateliset vaativat ”Vanhan Suomen” lahjoitusmailla itselleen samoja oikeuksia kuin Venäjällä, talonpojat haastoivat donataareja oikeuteen ja niskuroivat. Aleksanteri asetti komitean ratkaisemaan asian ”lopullisesti”. Hän evästi komitean ohjeilla: maan omistusoikeus määrättäköön täysin donataareille, mutta suomalainen talonpoika säilyttäköön henkilökohtaisen vapautensa. Aleksanteri ehti kuolla ennen ukaasin valmistumista. Sen antoi sitten keisari Nikolai I vuonna 1826.   

Esi-isämme muuttuvat talollisista lampuodeiksi 1837

Ukaasiin kirjattiin nyt vastaansanomattomasti, että kaikki maa lahjoitusalueella on donataarin täyttä omaisuutta. Talonpojat saavat jäädä asumaan ja viljelmään tilaansa vuokralaisina, mikäli he hyväksyvät uudet kontrahtiehdot. Mahdolliset rästit piti maksaa välittömästi, muuten tuli häätö. Siirtymäaikaa oli 10 vuotta. Niinpä v. 1837 talollisista tuli vuokraviljelijöitä (lampuoteja) ”omilla tiloillaan”. Lahjoitusmaaisännille tuli vapaammat kädet määritellä, mitä hän talonpojiltaan vaati ja peri. Nyt perittiin viljellystä tilasta vuokraa, joka koostui rahasta, lampuotitilan tuotteista ja hovitilalla tehdyistä ropottipäivistä. Päivätöitten määrä oli suurin tuskan aihe. Nehän piti vuodenkierron mukaan tehdä hovitilalla juuri samaan aikaan kuin työt lampuotitilallakin tai torpassa tekijää odottivat. Ja ”ropotissa”, voutien ja kymmenniekkojen toimesta, tapahtuivat tietysti lahjoitusmailla tapahtuneet mieli- ja väkivaltaisuudet.       

Uudelleen isännäksi omaan taloon  

Suomen Senaatissa kyllä tiedostettiin lahjoitusmaatalonpoikien tukala tilanne ja kurjuus. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin asialle käytännössä tehtiin mitään. Lahjoitusmaista oli alettu käydä kauppaa 1700-luvun lopulla.  Ne vaihtoivat omistaa niin, ettei kyse ollut enää lahjoittamisesta tai perinnöstä. Rahallakin siis pääsi lahjoitusmaan isännäksi. 1860-luvun alussa alettiin kehittää mallia, jossa valtio (Suomen Senaatti) alkaisi ostaa lahjoitusmaita donataareilta, yksi kerrallaan, aina kun siihen tarjoutuisi tilaisuus. Sen jälkeen valtio myisi ne edelleen yksittäisinä tiloina takaisin niitä viljelleille talonpojille (lampuodeille ja hovien torppareille). Maaorjuuden lopettanut laki astui Venäjällä voimaan v. 1861. Se varmasti pani suomalaiset senaattorit kiirehtimään meidän lahjoitusmaatalonpoikiemme vapautumista.    

Näin sitten tapahtui. Esimerkkinä Kurkijoella olleet kaksi lahjoitusmaata: Tervun hovin viimeinen omistaja oli venäläinen kapteeni P. Kotsubei. Kun hän pani hovinsa myyntiin v. 1864, valtio kiirehti ostamaan sen. Kurkijoen hovin viimeinen omistaja oli suomalainen hovineuvos Alexander von Etter. Hän joutui myymään hovin pakkohuutokaupalla, josta valtio sen osti vuonna 1871. Alueilla suoritetun isojakoprosessin jälkeen maita lahjoitusmaatalonpoikina viljelleiden lampuotien ja torppareiden oli mahdollista lunastaa tilat omikseen, käypään hintaan.  Rahaa ei ollut, mutta asiaa helpotettiin pitkällä maksuajalla.  

Jutun laati: Ahti Kurri

Juttu on  ensiksi julkaista Kurkijokelainen -lehdessä  helmikuussa 2022