Muistoja Elisenvaarasta

 Elisenvaaraan liittyviä muistoja

tarunomaisesti kerrottuna

Elisenvaaran keskikylä avautuu laajana peltoaukeamana eteemme. Sen halki virtaa lähteestä alkunsa saanut Aro-oja, joka yhtyy Tyklänojaan ja edelleen Vonkaojaan sekä eri vaiheiden kautta lopuksi Kurkijokeen ja Laatokkaan.

Tämän aukeaman laidoilla nähdään asutuksena talot, jotka muodostavat oman yhteisönsä. Aro-ojan molemmin puolin kohoavat mäet, joista on näköyhteys naapureihin, jolleivät metsäsaarekkeet tai kumpuileva maasto sitä  estä. Vasemmalla mäen päällä on Lukan talo ja vastaavasti oikealla Poutasen, Kylliäisen ja edelleen kallioiden takana Miikkulaisen talo, Mutamäki. Se on vieressä olevan soistuneen syvänteen mukaan saanut Mutamäki-nimensä. Peltoaukeaman takana nähdään Kiiskien talot.

Jos asukkaalla on kirkas ääni – niin kuin Lukan miehillä – kantaa se mäeltä toiselle, näin näkyvyyttä parantaen. Lukan vanhaisäntä oli susivouti ja pojista Onni kanttori. (Aikoinaan kuului susivoudin tehtäviin johtaa vahinkoeläinten metsästystä.)

Kerronpa näistä naapuriyhteyksistä tarinan, jota sotien väliaikana kuultiin. Lukan Jussi, talon vanhin poika, teki pellollaan toukotöitä. Päivä oli sunnuntai ja kirkkoaika. Naapurien vanhat isännät - meidän isä, ukko-Poutanen ja Mikko-setä - sitä katkismuksen ohjeen mukaan kovin paheksuivat, erittäinkin kun Jussi kiroili ja ihan perimmäisiä sanoja käyttäen. Se panikin heidät aikanaan arvelemaan, että siksi Karjala menetettiin, kun Jussi pyhäpäivänä sillä tavoin raatoi.

Lukan Jussi oli kylässämme vahva persoona. Hän kulki asioilla sivuvaunullisella moottoripyörällä, mikä silloin herätti ihmetystä. Kun Jussi ajoi pyörällään osuuskaupalle, heläytti Valtosen Jaakko miesporukassa laulun: ”Komiasti kulkee kuin kuvernööri bensiinihevosella.”

Missä Valtosen Jaakko oli, aina siellä kuultiin jotain erikoista ja hauskaa.

Sattuipa näin: Oli kevät, maalis-huhtikuun aikaa. Meidän pojat, Mikko ja Jussi, palasivat koulusta hiihtäen päivän pehmentämää latua. Näkevät he siinä kun Jaakko tuo sontakuormaa pellolle. Hän istuu kuormansa kulmalla ja laulelee. Kovin on aurinko sulattanut tien laitaa. Yhtäkkiä humpsaus: tien syrjä petti, kuorma keikahti kumolleen ja Jaakko kuorman alle. Pojat säpsähtävät! Mutta Jaakko nostaa itsensä ja huutaa pojille: ”hei sun munille, hei sun issäiski munille!” – Pojat sitä kotona nauroivat, mutta eivät uskaltaneet vanhempien kuullen kertoa.

Jaakko oli ihmisten hauskuttaja.

Vätikän hiekkaranta ylellisen hienona uintipaikkkana houkutteli nuoria ja aikuisia sinne virkistymään. Elisenvaarasta sinne oli kohtuullisen lyhyt matka kulkea  polkupyörillä.  Uimapuku vain mukaan ja matkaan.

Jo rannan hiekka veden rajassa oli kutittavan ihanaa astella. Niin nähtiin myös Jaakko iloisesti leikkivien tyttöjen ja poikien keskellä. Jaakolla näytti olevan vain pikkutakki yllä eikä yhtään voinut tietää oliko hänellä uimahousuja ollenkaan - - herkässä oli nauru.

Elisenvaaran kuivalla seudulla asuville oli Vätikän hiekkaranta Laatokan kirkkaine ja puhtaine vesineen suuri nautinto, joka haluttiin yhä uudelleen kokea.

On pyhäpäivä. Meillä oli sinä sunnuntaina pyhäkoulu. (Silloin elettiin vielä Kontulaisen paikalla.) Pojat ovat tuvassa. Mikko katsoo ikkunasta ulos ja sanoo: ”Voi turkanen, ukko-Poutanen ja Mikko-setä.” Antti siihen: ”Kyllä minä ukko-Poutasen ja Mikko-setän näen, mutta turkasta en kylläkään huomaa.”

Pyhäkoulua pidettiin eri taloissa. Vanhemmat pitivät huolen siitä, että lapset menivät tähän heidän hartaustilaisuuteensa. Ja halusta sinne mentiinkin. Yhdessäolo oli mukavaa. Kesällä saatiin ennen sisälle kutsumista pelata palloa ja talvella laskea mäkeä. Opettajat olivat arvossapidettyjä kylän ihmisiä. Tähän aikaan heitä olivat ukko-Poutanen ja Mikko-setä ja myöhemmin Maria Miikkulainen, joka aikaa myöten hoiti yksin koko tehtävän.

Lasten mieliin on ukko-Poutasen koulusta jäänyt hänen polvirukouksensa. Siinä käännyttiin penkkiin päin ja laskeuduttiin lattialle polvilleen ja opettaja luki rukouksen. Lapsista se saattoi olla jopa hauskaakin. Karjalaan levinneessä renqvistiläisyydessä polvirukoukset olivat tuttuja.

Sattui sitten eräänä sunnuntaina näin. Pojat olivat Valtosen kohdalla jyrkässä mäessä laskettelemassa. Latu kulki tien poikki. Pojat ylittivät sen hurjalla vauhdilla. Vaan silloin juuri sattui ukko-Poutanen tulemaan kirkosta. Pojat viuhahtivat hänen silmiensä editse ja sen vain kuulivat, kun hän sanoi, että nuoret miehet antavat kiusauksen vallata ihtensä.

Elisenvaarassa ei talvisin ollut monia huvittelumuotoja, erittäinkin sellaisia, joissa olisi voinut kuntonsa ja rohkeutensa kokea ja näyttää. Asemaseudun lähelle oli sittemmin rakennettu hyppyrimäki. Siitä laskeminen näytti sivusta katselijalle vähintäänkin hurjalta. Ei sellaista oltu nähty. Niinpä meidän vakaat ukot arvelivat, että sellaiseen ken ryhtyy, ei kontua tarvitse. Se oli varoitus pojille.

Avioituminen, kahden suvun liittäminen yhteen, on ollut kylän näkyvä tapahtuma. Sen seremoniallinen puoli oli aikojen kuluessa kokenut monet muutokset. Tunnustelussa liiton solmimisesta näyttelivät aikoinaan tärkeää osaa puhemiehet. Omaisuuden siirtymisestä naimakaupassa käytiin joskus tiukat puheet. Nuorten rakkaus siinä peri voiton, niin jälkeenpäin tavallisesti sanottiin…

Kihlajaiset, häävalmistelut, vihkiminen, hääpidot, lahjat, häävieraat, häätanssit ilotteluineen sekä hääparin vuoteeseen vienti ja aamulla nuoren vaimon pään peittäminen ovat vanhastaan olleet häihin liittyviä tapoja. Aviopari oli astunut ”uuteen säätyyn” uusine oikeuksineen yhteisössä. Aviovaimolle toiseen sukuun siirtyminen ei useinkaan ollut helppoa.

Siirrymme nyt konkreettiseen tapahtumaan, jolloin Heikki-veljeni meni naimisiin Hilma Roinisen kanssa. (Minun kertojana on sanottava, että olin silloin kolmen vuoden ikäinen ja niin omat muistikokemukseni tapahtumasta puuttuvat, joten kerron sitä, mitä toisilta olen kuullut.) Heikki rakensi lankuista lattian navetan vieressä olevaan rehusuojaan. Siitä tuli oiva tila häätanssia varten.

Riemukas hääjuhla pidettiin. Nuorten ilo ja tanssi jäi kauaksi aikaa kaikumaan häiden jälkeenkin. Sanottiin, että kohta alkanut heinänteko sujui puhdikkaammin kuin koskaan ennen. Muistamme kyllä senkin, etteivät monet iäkkäämmät ihmiset tanssipaikalle tulleet, kun pitivät sitä syntinä.

Vuoden kuluttua tästä oli Kristiina-siskon naimisiin meno, ja siitä omakohtaisten muistikuvienkin mukaan voin kertoa hieman laajemmin.

Huutomäeltä ison talon poika Antti Kosonen poikkesi meillä Miikkulaisiin metsästysretkellään. Sanoi että on hyvä huokaista välillä. Miten lienee niin järjestetty, että Kristiina siinä puuhasi kahvitarjoilun kanssa, eikä Antin metsänrehkinnästä ollut enää tietoakaan.

Niin sitten Antin metsästysinto meidän riistamaille tihentyi. Ja seurauksena oli, että hän kysyi vanhemmiltani Kristiinaa omakseen. Lienevät nuoret ennättäneet jo sitä ennen asian keskenään sopia.

Talossa syntyi kuhina. Vuoden kuluttua eräänä kesän kauniina päivänä palaa Kristiina ja Antti uljaan hevosen vetämissä kieseissä kihlamatkalta. Meidän isä ryki hyväksyvästi, kun iloinen tarjoilu oli käynnissä. Sulhanen levitti eri huoneisiin tupakat pöydille. Kohta alkoikin kylän nuorisoa kokoontua pihalle. Oli näet levitetty sanaa kihlauksesta ja tupakaisista. Silloin tällainen tapa oli monin paikoin käytössä. Tupakkaa poltettiin arkipäivän säännöistä poiketen. Se oli kaikille sallittu – jopa nuorille pojille.

Ilo oli korkealla. Mutta kun tytöt ja pojat olivat omissa ryhmissään, sanoi Antti pojille, että ”mitä te siinä ujostelette, menkää tarinoimaan”. Ja vähitellen luonnollinen rohkeus kasvoi ilman uusia puheita. Niin otettiin meillä Kristiinan ja Antin häätapahtumiin johtavat ensiaskeleet.

Kolmekymmentäluvulla elettiin Elisenvaarassa erittäin vireätä kehityksen aikaa. Se näkyi paitsi yleisenä hyvinvointina myös kouluelämässä. Se antoi virityksen ympäristöön ihan näkyvällä tavalla. Kansakouluun tullut uusi opettaja Antti Jussila oli musikaalisesti lahjakas. Hänen aktiivinen toimeliaisuutensa näkyi mm. siinä, että hän järjesti oppilaidensa kanssa Nuorisoseuran talossa iltaman. Siinä oppilasorkesterin ja Topeliuksen satunäytelmän esityksillä oli saatu paikkakunnan väki liikkeelle. Myös minä olin Mikko-veljeni antaman soiton opetuksen ansiosta pianon takana juhlassa.

Mahdollista on, että monella kylän asukkaalla on säilynyt muisto näiltä ajoilta.

Kirjoittanut: Esko Miikkulainen  Sr (s. 19.1.1923) Helmikuu 2013